Vettä valuen, hieman hengästyneenä ja sopivasti hiukan hikoillen saavuin aamulla kotiin jo tavaksi tulleelta metsälenkiltäni. Sade näytti merkkejä jo alkumatkasta ja loppureissun tihkuttikin kunnolla. Viis siitä tai oikeastaan päinvastoin, metsässä oli nimittäin todella raikas ilma.

Olen ottanut aamuisin tavaksi, aina kun se on mahdollista, kiertää läheisen lenkkipolun kävellen pari kertaa ympäri. Teen sen heti vietyäni pojat päiväkotiin ja ennen kuin edes avaan tietokoneen tai vilkaisen päivän työlistaa. Vain kilometrin päässä kotoa kulkeva metsäpolku on rikkaus ja tiedostan kyllä, että rikkaus on myös mahdollisuus aloittaa työpäivä kiertämällä se.

Lenkki sujui kuten yleensä. Alkumatkasta ajatukset pyörivät missä sattuu. Kohta puolitoista viikkoa kestänyt flunssailu on vaatinut veronsa, nenä oli edelleen tukossa ja väsytti. Ajatukset pyörivät, välillä tuskaisenakin tekemättömissä töissä, sillä perheen sairastelu on varmistanut, että niitä on riittämiin. Olin iloinen, että olin varannut lääkäriajan itselleni tälle päivälle. Olisi niin kiva joskus vielä hengittää nenänkin kautta.

Usein ensimmäisen kierroksen alkumatka menee täysin ajatuksissa ja huomaan jossain vaiheessa vain tuijottaneeni metsäpolkua. Metsässä kävelyn alkaessa vaikuttaa ja rauhoittaa, alan puolessa välissä kierrosta pikkuhiljaa huomata puut ja ympäröivän kasvillisuuden. Kierroksen loppuun mennessä olen tehnyt jo useita havaintoja sateisesta päivästä, heräävästä luonnosta ja lintujen kevätkonsertista. Lopulta erilaiset yksityiskohdat alkavat löytyä, maltan istahtaa hetkeksi tutkimaan niitä ja tajuan joka kerta uudelleen metsän värikirjon. Pää on jotenkin selkeämpi.

Jos ensimmäinen kierros oli omistettu ajatusten rauhoittamiseen niin toinen tulee omistettua uusille ajatuksille. Yleensä nimittäin sen aikana saan parhaat ideat: hoksaan, miten jokin kiireinen asia tulee hoidetuksi yksikertaisemmin kuin olin ajatellut, keksin uuden näkökulman, jolla lähestyä blogikirjoitusta tai saan idean jostain aivan uudesta jutusta. Niin kävi myös tänään. Sain kuningasidean, jonka kirjasin heti kotiin tultuani muistiin ja muhimaan. Kun mieli rauhoittuu ja stressitaso laskee, niin myös ajatuksille on tilaa. Tätä kannattaisi hyödyntää myös työpaikoilla, sillä tutkimuksissa on havaittu tuottavuuden ja luovuuden lisääntyvän luonnossa liikkumisen myötä.

 

 

Tiedän kokemuksesta, että aamulenkille lähtö ei välttämättä onnistu tai ei ainakaan ole yksinkertaista. Yleensä perheiden aamut ovat päivän stressaavinta aikaa ja sen todisti taannoin myös sykettä mittaava rannekkeeni. Olen koettanut työmatkakävelyä ja -pyöräilyä kärvistellen aamuisessa kokouksessa naama punaisena jälkihien puskiessa otsalle, lievästi sanoen se on ärsyttänyt, vaikka olo onkin ollut virkeä aamureippailun jälkeen. Kiireisen aamun jälkeen on helposti kiire myös kokoukseen tai aamun töihin eikä aikaa jää ulkoilulle. Ehkä on juuri saanut putsattua aamupuurot rinnuksilta ja vaihdettua puhtaat vaatteet eikä enää jaksaisi hikoilla. Mutta ehkä töiden jälkeen vartti luonnossa onnistuisi?

Tai entä jos työpäivän aikana voisi pitää jonkin kokouksen ulkona, ihan vain rauhallisen kävelylenkin merkeissä? Kävelykokouksen pitäminen on hyvä vaihtoehto toimistossa istumiselle ja tekee takuulla hyvää. Jos sen voisi vielä pitää rauhallisessa paikassa luonnossa, virkistäisi se mieltä, parantaisi fyysistä kuntoa ja auttaisi ehkä ajattelemaan uudella tavalla. Nyt kun kesä on tulossa, kävelykokouksen kokeileminen voisi olla helppoa.

 

 

 

Pidin taannoin talvella itselleni kehityskeskustelun metsässä. Nyt aamulenkillä tulikin tavallaan pidettyä pieni aamupalaveri, jossa jäsentelin päivän työt. Vaikka naama varmaan punoitti tässäkin kokouksessa niin hikikarpaloista ei ollut haittaa.

Tästä on hyvä jatkaa. Aamukahvin numero kaksi valumista odotellessa luonnostelin päivän blogitekstin ruutupaperille ja olin valmis aloittamaan päivän. Olen iloinen uudesta saamastani ideasta, energisestä olosta ja siitä, että päivä lähti virkeällä mielellä käyntiin.

 

 

 

Jaa tämä kirjoitus: