Haluaisin vaeltaa Lapissa, käydä kaikissa saariston upeissa paikoissa, patikoida läpi Suomen komeat retkeilyreitit, matkustaa ulkomaille ja kiertää luontoa tutkien ympäri maailman…

Itse asiassa minun on hyvin vaikea keksiä paikkaa, jonne en haluaisi lähteä. Monessa maailman kolkassa olen jo matkustellut ja aina olen ollut liikkeellä retkeilymielellä. Reppu selkään vaan ja paikkoja tutkimaan, vuorelle kiipeämään, polkuja pitkin jonnekin ihan minne vaan. Ei sen väliä, jos vaikka eksyy, kyllä sieltä aina kotiin löytää.

Tämä kaikki siis ennen kuin elämään tulivat mukaan lapset. Sen jälkeen retkeily onkin saanut aivan uudenlaisen merkityksen. Uuden merkityksen ovat saaneet myös retkieväät, retkikamat, retkeilyreitit sekä retkisuunnitelmien muutokset. Olemme edelleen lastenkin kanssa paljon liikkeellä; matkustamme ja retkeilemme monin eri tavoin. Eteneminen on verkkaisempaa ja olemme Veneenveistäjän sopineet, että sinne mennään, minne lapset haluavat ja jos jokin kivi, kolo tai polku kiinnostaa niin sitä sitten tutkitaan. Jos ei jaksa edetä niin sitten vaikka maataan tovi ja kuunnellaan metsän ääniä. Lähimetsästä onkin tullut se houkuttelevin retkikohde helppoutensa vuoksi.

 

 

Meillä oli edellisessä kodissamme pihalla suuri kuusi. Muutettuamme nykyiseen taloomme minun jäi eniten ikävä tuota kuusta, jonka alla lähes päivittäin leikimme ensin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa, sitten kävelemään opettelevan yksivuotiaan ja lopulta vauhdikkaasti juoksevan taaperon kanssa. Tutkimme havunneulasia ja sitä kuinka ne välillä pistivät ja välillä kutittelivat. Ja kuinka hyvälle ne tuoksuivatkaan. Harkitessamme muuttoa Raumalle etsimme taloa, jonka takapihalta olisi alkanut metsä. Emme sitä valitettavasti saaneet, mutta pihaltamme pääsee kyllä pensaikkoon ja pellolle, mikä sekin on parempi kuin toisen talon seinä.

Vaikka haaveilenkin erilaisista retkistä, olen tiedostanut, että myös läheltä voi löytää riittävästi jännittäviä paikkoja, jos niitä osaa katsoa lasten silmin. Retki tuon vanhan kodin kuusen alle oli varmasti Vikkelästä aina iloinen retki, ei meidän tarvinnut sen kauemmas lähteä. Kuusen alla syötiin eväät, leikittiin hippaa ja tutkittiin käpyjä.

 

 

Tänä vuonna olemmekin poikien kanssa tutkineet kotimme lähiympäristöä ja siitä löytyviä metsiä, ojia ja muita luonnon tarjoamia ajanviettokeinoja. Eilen otimme menopelit mukaan ja tutkimme jälleen kerran takapihalta alkavaa pensaikkoa. Sukkela ajoi junaa (jonka kuski ja veturi jostain syystä heittivät pienen voltin) ja Vikkelällä oli itsetehty lumilinko. Löysimme jo takapihalta vaikka mitä. Löytyi oja, jonka vieressä kävimme keskustelua jäihin putoamisesta. Löysimme puita ja juttelimme siitä, ettei puista saa turhaan repiä oksia, ei vaikka kuinka tarvitsisi leikkeihin keppiä.

Kiersimme talon ja jatkoimme matkaamme postilaatikon ohi lähipellon viertä kulkevaa polkua pitkin. Löysimme ojan, joka oli jäätynyt juuri sen verran, että se kesti kävellä mutta sieltä täältä sen pystyi kepillä rikkomaan. Voi miten mielenkiintoista olikaan koputella ja rikkoa jäätä. Jatkoimme samalla kotona alkanutta keskustelua heikoista jäistä leikkien siellä, missä se ei ollut vaarallista.

 

 

Läheisen talon takapihalla on pieni metsäkaistale. Sovimme poikien kanssa, että seuraavan kerran kun näemme naapuria, tiedustelemme voisiko tuo metsä olla meidän seikkailumetsä. Se olisi niin mukavan lähellä ja sopivan tuuhea leikkeihin. Lasten kanssa on helppoa ja huoletonta lähteä viettämään aikaa metsässä, sillä mukaan ei välttämättä tarvitse ottaa mitään, kaikki leikkiin tarvittava löytyy kyllä metsästä. Niin kuin nytkin kävi. Löysimme metsästä kävyt, kepit ja piilopaikat sekä mukavan pehmeät mättäät, joihin kaatuilla. Täältäkin löytyi iso kuusi, jonka alle oli kiva ryömiä. Pojat etsivät piilopaikan, johon jättivät kepit seuraavaa jäänrikkomiskertaa varten.

 

 

Lopuksi jatkoimme vielä tovin matkaa toiseen lähimetsään ja tutkimme tuttua metsäpolkua. Otimmepa metsäpolulla vielä käpypallokisankin. Enpä olisi uskonut, että muutama pieni käpy riittää nostamaan hien pintaan mutta niin vain kävi. Molemmat pojat jaksoivat potkia ja etsiä lisää käpyjä. Omien poikien liikkumisesta olen huomannut, että metsässä kävely on todella paljon nopeuttanut heidän liikkumisen oppimista ja parantanut tasapainoa ja liikehallintaa heidän liikkuessaan ja leikkiessään epätasaisessa maastossa. On ollut hienoa katsella, miten he luontevasti menevät metsään ja touhuavat siellä kuin kotonaan.

Kotiin palatessamme Sukkelaa alkaa usein jo väsyttää. Retken jälkeen on kiva tankata äidin syliä ja ottaa pienet nokoset ennen uusia seikkailuja.

 

 

Päädyin pari päivää sitten Luontohaaste -blogiin, jonka ajatukset ja kirjoitukset olivat niin lähellä omiani, että päätin tarttua haasteeseen. Vaikka meillä onkin tulevana kesänä tuttuun tapaan pitkä veneretki saaristoon ja elämme silloin useamman viikon ulkoilmaelämää, niin haluan sen lisäksi asettaa meille tavoitteeksi retkeillä erityisesti metsässä myös muina vuodenaikoina. Haluan pitää yllä metsän luontaista roolia meidän perheen elämässä ja samalla lisätä lasten metsätietoutta ja retkeilytaitoja.

Meidän luontotavoitteemme ovatkin tulevalle vuodelle seuraavat:

  1. Lasten kanssa teemme vuoden jokaisena viikkona metsäretken. Olkoon se sitten piipahdus lähimetsään tai isompi eväsretki johonkin kauemmas. Kaksi kunnon retkeä ja pari piipahdusta onkin jo takana eli olemme hyvässä vauhdissa!
  2. Teen Vikkelän kanssa ensimmäisen pienen vaelluksen ja sen aikana vietämme kahdestaan yön metsässä telttaillen. Vikkelä on tästä kovin innoissaan, mutta pientä harjoittelua ja varustelua vielä tarvitaan.
  3. Itselleni asetan tavoitteeksi kiertää ainakin 10 lähialueen luontopolkua tai retkeilyreittiä metsästä ja maisemista nautiskellen. Kartat on jo hankittu eli kengät vaan jalkaan ja menoksi.

Uskoisin, että nämä tavoitteet ovat toteutettavissa ja itse ainakin olen innolla näissä kaikissa mukana!

 

Jaa tämä kirjoitus: