Kannon nokan etsiminen alkoi reilut kaksi kuukautta sitten ja jatkuu edelleen. Päätin selvittää itseni kanssa, mihin tässä oikein ollaan menossa, onko asiassa edistytty vai tarvitaanko jotain tavoitteen saavuttamiseksi. Nyt hieman jännittää, edessä on nimittäin kehityskeskustelu.

Keskustelupaikaksi valikoitui metsä, sillä se tunnetusti rohkaisee ihmisiä sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Jospa sen avulla saisin keskustelusta itseni kanssa enemmän irti. Vaikka on todettu, että unohtamalla lomakkeet saa keskusteluista pidempiä ja alainen puhuu enemmän, päätän kuitenkin valmistelua varten asettaa itselleni seuraavat kysymykset:

  • Mitä sulle tänään kuuluu?
  • Oletko pysynyt suunnitellulla polulla vai onko suunta hukassa?
  • Millainen oikein on se kannon nokka, jota tässä etsitään?
  • Miltä reitiltä ajattelit seuraavaksi lähteä etsimään ja onko siitä jo reittisuunnitelma?
  • Osaatko johtaa itseäsi tulevilla retkillä, onko esimies- ja alaisminässäsi kehitettävää?
  • Mättääkö jokin?
  • Millä varusteilla retkeä jatketaan eteenpäin?

Kiperiä ovat kysymykset ja nyt niistä sitten pitäisi avoimesti ja järkevästi keskustella. Katson peiliin ja pohdin oman pienen päänsisäisen organisaationi toimintaa ja arvoja. Teen tilannekatsauksen ja jäsennän visiot tulevasta. Odotan keskustelua innolla.

 

 

Lähden metsäpolulle ja aloitan tilannekatsauksella. Takanani on kaksi kuukautta kotona vietettyä aikaa. Tavoitteita oli monia, mutta mitä sitten olen tehnyt. Olen antanut aikaa lapsille, hyvä! Olen antanut aikaa itselleni, hyvä! Olen hidastanut elämää, hyvä! Olen yllättänyt itseni opettelemalla lasten joogaa, ihanaa! Ja sitten on se sälä, jota vaan joka tuutista tulee hoidettavaksi, se sitten onkin vienyt osan ajasta ja rehellisesti sanoen välillä mättänyt aika paljonkin.

Röyhistän kuitenkin rintaani, hyvältähän tämä elämä näyttää! Haluaisin kuitenkin mielelläni toiset kaksi kuukautta lisää. Kävi nimittäin niin, että kotiin jäämisen aiheuttaman alkushokin ja kuukauden raivoisan elämän siivoamisen jälkeen todellakin huomasin antavani aikaa itselleni, mikä taas antoi mahdollisuuden ajatella. Ja sitten asiat vaan vyöryivät eteenpäin. Alkoi tapahtumaketju, joka on edelleen käynnissä.

Kaksi kuukautta omien ajatusten, arvojen ja toiveiden kanssa on saanut aikaan sen, että olen alkanut hahmottaa kuka minä olen. Enemmän olenkin miettinyt sitä, mihin itseni viimeisen kymmenen vuoden aikana oikeastaan kadotin. Oliko se opintoputki, kakkavaippakori vai pykäläviidakko, mene ja tiedä, mutta sinne se hukkui. Nyt olen kaivanut itseäni takaisin esiin ja vaikka vielä saappaat ovat jumissa jossakin, elämä on kuitenkin omissa käsissä ja saan siitä niin paljon virtaa, että välillä on painettava jarrua.

Hahmotan kävellessäni myös muutamia ”kissoja”, jotka keskustelussa olisi nostettava pöydälle. Useinhan siinä käy niin, että kehityskeskustelussa pysytellään mukavissa asioissa ja monet kehitystarpeet ja epäkohdat jäävät nostamatta esiin tai sitten niihin ei sanomisesta huolimatta puututa. Harmi, sillä näillä asioilla oikeasti voitaisiin viedä organisaation toimintaa eteenpäin.

 

 

Myönnän esimiesminälleni, että jossain vaiheessa oikea polku oli kadoksissa enkä tiennyt, millaista kannon nokkaa etsin. Eipä eksyminen minua haitannut, sehän on oikeastaan aika jännää. Nyt näyttäisi siltä, että maamerkkejä löytyy sen verran, että taidan taas olla kartalla. Tiedän, että etsin kannon nokkaa, jossa istuskelu tuo elämään tasapainon ja hyvinvoinnin. Etsin kannon nokkaa, jossa voi saada hyvän mielen niin työ- kuin perhe-elämässäkin. Ja jos joskus satunnaisesti saisi bonuksena hyvän mielen lisäksi vaikka nukkua kunnon yöunetkin niin olisihan se hienoa.

Haluan tässä välissä kertoa esimiesminälleni jotain, missä olen kehittynyt. Olen nimittäin viimeisen kahden kuukauden aikana mokaillut mokailemisen perään. Olen mokaillut niin paljon, että olen huomannut, että se ei enää haittaa. Olenkin siirtynyt kiittämään itseäni jokaisesta mokasta, sillä niiden myötä olen oppinut aivan törkeän paljon. Kerron myös, että aion jatkaa tällä linjalla ja suosittelen samaa myös muille. Useinhan mokailusta laitetaan pää pölkylle ja muistutetaan siitä vielä seuraavan vuoden pikkujoulussakin, mutta uskoisin, että luvallisesta mokailusta monet yrityksetkin voisivat oppia paljon.

Kävelen eteenpäin ja siirryn keskustelussa tuleviin reitteihin, sillä tulevaisuus on kehityskeskustelun pääasia. Olen ylpeä todetessani, että kaksi kuukautta sitten ilmaan heitetyt ajatukset ovat edelleen samat ja luonto jaksaa vetää puoleensa, sinne siis. Kiinnostavin reitti alkaa olla selvillä ja reittisuunnitelma viimesilausta vaille valmis. Reitti vaikuttaa kiinnostavalta, se on sopivan mittainen, sisältää erilaisia maastoja ja useammankin yöpymisen. Hieman vielä aikataulutan ja sitten se on siinä.

Sitten se kissa. Haluan keskustella ryhmän toimivuudesta ja ilmapiiristä. Ei se helppoa ole, mutta kerron, että esimiesminäni on usein ollut välittämättä niistä hetkistä, kun sen olisi pitänyt puuttua asioihin. Alaisminäni on nimittäin jatkanut ajoittain itsensä piiskaamista yllyttäen tekemään enemmän kuin jaksaa tai olisi tarpeen. Siihen olisi pitänyt puuttua viimeistään siinä vaiheessa, kun kotiin jäämisen jälkeinen siivousvaihe oli tyhjentänyt nurkat niin, että lapsilla ei ollut enää leluja eikä Veneenveistäjällä vapaa-aikaa, koska talomme remontin loppuunsaattaminen oli siivouksen jälkeen mahdollista. Tai silloin, kun sinkoilin eri reittivaihtoehtojen välillä etsien täydellistä kannon nokkaa, kun ihan hyväkin olisi riittänyt. Esimiesminäni on hieman hämillään, mutta myöntää ymmärtävänsä, mistä puhun. Ei ole helppoa päästä eroon piintyneistä tavoistaan, mutta erityisen vaikeaa niihin on toisen puuttua, vaikka kyllä pitäisi. Kevennän lopuksi tunnelmaa kertomalla, että ilmapiiri on kyllä mahtava, on todella hauska työskennellä tässä porukassa!

Millä varusteilla tässä sitten jatketaan reittiä eteenpäin? Yleensä tässä vaiheessa käydään läpi koulutustarpeita ja -toiveita. Minäkin teen pyynnön pienistä lisäopinnoista ja -harjoittelusta. Esimiesminäni on hieman ihmeissään ja kysyy, eikö 10 vuotta jo riittäisi. Olen lukenut jostain, että koko elämä on uuden oppimista, joten ihan siksi vaan. Selvä, olkoon pieni oppimatka sitten tarpeen.

Oliko muuta mielessä? No ei muuta kuin, että kahvi on valmista! Istumme siis kupposelle, kertaamme keskustelun ja kirjaamme ylös sovitut asiat:

  • Kuuluu kuulemma hyvää, on relannut ja kelannut.
  • Eksyy ja kompastelee ajoittain, mut löytäny jonkun hyvän reitin. Kertoo asiasta tarkemmin kevään kick-off -palaverissa.
  • Välillä mättää enemmän, välillä vähemmän. Sovittiin, että istuu mättäälle, jos tarpeen sen sijaan, että piiskaisi sisäistä alaistaan.
  • Mokailee paljon ja aikoo kuulemma jatkaa. Sovittiin, että tämä ookoo, mut opettaa mokailua myös muille.
  • Retkivarustuksesta ja -tietämyksestä kuulemma puuttuu vielä jotain. Sovittiin, että saa mennä oppimaan lisää mut saatu tieto pitää jakaa muillekin.
  • Kysyi, saisko pitää ensi viikon lomaa. Sovittiin, että tällaiset asiat hoidetaan jatkossa keharin ulkopuolella, mut menköön nyt sitten sinne lomalle.

 

 

Metsäkehityskeskustelusta jäi tosi hyvä mieli, juttu luisti, kahvi maistui ja raitis ilma virkisti. Ja kun puolivahingossa lomaviikkokin tuli sovittua, niin mikäs tässä ollessa. Suosittelen muillekin!

 

 

 

Jaa tämä kirjoitus: