Taannoin kotikonnuilla Pohjois-Karjalassa kyläillessäni vihjaisin sukulaisten luota kahvipöydästä noustessani etsiväni kivaa luontopolkua iltapäiväretken kohteeksi. Muutaman innostuneen lauseenvaihdon jälkeen minulle oli myyty läheinen Koppelon alueella kulkeva, Muurahaisen poluksi nimetty luontopolku ja huomasin samalla saaneeni innokasta seuraa sen kiertämiseen. Mikäs siinä, sehän passasi.

Vain puoli tuntia keskustelun jälkeen kyydissäni istui yhteensä 140 vuotta paikallistuntemusta kahden topakan naishenkilön muodossa. Mukanani kamera ja vesipullo sekä tuhti annos reipasta mieltä lähdin heidän kanssaan kiertämään luonnonsuojelualueella sijaitsevaa polkua toukokuun lämpimässä säässä.

 

 

Alusta asti oli selvää, että ikä ei tällä lenkillä painaisi. Minut oli pyydetty joukon johtajaksi, mutta pysähdellessäni kameran kanssa vähän väliä, rouvat sujuvasti ohittivat minut ja ottivat paikan kärjessä. Totesin mielessäni, että näin sen kuuluikin olla ja fiilistelin maisemia rauhassa.

Ja fiilisteltävää kyllä riitti. Pahkoja, kääpiä, muurahaispesiä, maariankämmekkä, pitkospuut ja ne suot. Olin juuri pari viikkoa aikaisemmin ollut eräopasopintojeni maastoretkellä, jossa kiersimme erilaisia soita ja lampia ja tutkimme niitä ympäröivää luontoa. Suon tuoksu oli jäänyt sieltä mieleen ja tullessani reitillä yhä uudestaan ja uudestaan helteessä paahtuneen suon reunaan, oli suon tuoksu huumaava. Pitkospuiden halkomat suot olivat ehdottomasti reitin parasta antia ja oli ilo huomata, että pitkospuut olivat pääsääntöisesti hyvässä kunnossa.

 

 

Matkan aikana toinen seuralaisistani tuumasi verkkaiseen tyyliinsä: ”Nykyään tunnutaan puhuvan paljon näistä luonnon hyvinvointivaikutuksista. En oikein tiedä, mitä niistä pitäisi ajatella.” Hän pohti, että synnyttyään sinne metsän keskelle ja asuttuaan siellä koko ikänsä, ei oikein osannut ajatella, olisiko siitä luonnosta niin paljon hyvinvointia saatavissa kuin mitä puhuttiin. Olin hetken aikaa sanaton.

Patikoimme ja nostelimme jalkojamme polulle kaatuneiden puiden yli. Kiipesimme kallioille ja laskeuduimme alas. Poimimme korvasienen ja tunnistimme kasveja. Vuosien saatossa ja erityisesti edeltävän talven tykkylumen ansiosta polulle oli kaatunut paljon puita. Polkua oli sanottu helppokulkuiseksi, mutta hetkittäin kulku oli kyllä hidasta niin puiden, kivikoiden kuin korkeuserojenkin vuoksi.

 

 

Ihastelin kukkivaa lakkaa, jonka kukat valloittivat parikin suoaluetta. Mustikan kauniit raakileet koristivat polun vierustoja. Myös karpalo kukki vihjaten, että satoa saattaisi olla tulossa. Vaikka paikalliset marjanpoimijat varmasti tietävät nämä paikat, niin aion takuulla syksyllä mummolareissulla käydä vilkaisemassa, jos vaikka minullekin olisi jäänyt jotain.

Reitin varrella tutustuimme kulotusalueeseen, louhikkoon, lampiin, soihin, vanhaan metsään ja Pitkävaaran laelta avautuvaan näkymään. Maisemissa vuorottelivat vaaraselänteet ja kapeat suokaistaleet. Opin muurahaisten elämän lisäksi, että liito-oravalla on Pitkävaaralla useita reviirejä. Polun loppumetreillä, kuin loppuhuipennuksena ja vinkkinä siitä, että elämää näillä rauhalliselta vaikuttavilla tienoilla on jos jonkinmoista, näin ensimmäistä kertaa majavan rakentaman padon.

 

 

Minun iltapäiväretkeni oli enemmänkin intervalliharjoittelua koettaessani pysyä oppaitteni perässä. Matkan aikana jutunaiheet vaihtelivat ammatinvalinnasta eläkepäivän puuhiin ja marja- ja sienisadon keräämisestä lastenkasvatukseen. Missäpä sitä parempi olisi jutella ystävien kanssa kuin metsäpolulla.

Saavuttuamme autolle seitsemää luontokilometriä ja lukuisia, 140 vuoden paikallistuntemuksella ammennettuja juttuja rikkaampana, minulla oli pieni epäilys siitä, että luonnolla saattaisi sittenkin olla niitä hyvinvointivaikutuksia ja ne vaikutukset näkyivät tässä edessäni näiden kahden naisen pirteässä olemuksessa.

Tämän blogitekstin pidempi versio on julkaistu Retkipaikka.fi -sivuilla 28.6.2018. Vilkaise juttu tästä.

Jaa tämä kirjoitus: