Suunnistus rastilta toiselle, pakki tulille ja otsalampun valossa eteenpäin. Esitys nimeltä ”Mä näytän niille” oli alkanut.

Näytöksen yleisö, korpikatsomossa istuvat opettajamme ja arvioijamme, katselivat syttyykö tuli ja löytyvätkö rastit, palaako ruoka pohjaan ja saavatko asiakkaat vatsansa täyteen. Odotukset näyttelijöitä kohtaan olivat korkealla ja näyttelijöillä vastaavasti pieni, asiaankuuluva jännitys päällä. Näyttää siis pitäisi, ei tällä kertaa välttämättä hyvältä vaan sopivan taidokkaalta selviytyäkseen eräolosuhteissa.

Erä- ja luonto-oppaan tutkinto on näyttötutkinto, jossa osaaminen osoitetaan erilaisissa näytöissä. Opinnoissamme on tiedossa ainakin kesä- ja talvierätaitojen näytöt, tuotteistamisen kirjallinen näyttö sekä kolme valinnaisainenäyttöä. Lokakuussa edessämme oli kesäerätaitojen näyttö ja itselläni yllättäen myös valinnaisaineena eräruokanäyttö.

 

 

Käsikirjoitus ja vuorosanojen opettelu

Homma ei aina mene niin kuin käsikirjoituksessa, silti se kuitenkin kannattaa laatia ja harjoitella. Kesäerätaitojen näytön osalta vältyimme paperitöiltä, mutta saimme rutkasti käytännön harjoiteltavaa. Eräruokanäytön käsikirjoituksen vaatima aika ja työmäärä olivatkin sitten toista luokkaa. Luulin jo tähän ikään mennessä käyneeni läpi kaikki erilaiset tentit ja tenttimuodot, mutta jotain oli näköjään kokematta; näyttökoetta ei oikein voi verrata esseiden kirjoittamiseen.

Olin kovasti odottanut syksyn opintoja ja samalla ajatellut kirjoittaa blogia pari kertaa viikossa. Sen sijaan syksyn ajan purin reppuja, huolsin varusteita ja pakkasin niitä uudelleen joko metsäreissuja, venereissuja tai koulupäiviä varten käyden kotona lähinnä kääntymässä ja täyttämässä pesukonetta.

Sitten mietin, että jospa kirjoittaisin blogia kerran viikossa, mutta sen sijaan testailin tarppia, sytyttelin nuotiota kaikenlaisia sytykkeitä käyttäen ja tein eräruokaa aina kun ehdin.

Lopulta ajattelin, että kirjoittaisin edes kerran kahdessa viikossa, mutta päädyinkin kaiken ohella hommiin Hyvinkäällä alkaneeseen Terveysmetsä -tutkimukseen ja vetämään siihen kuuluvia metsäretkiä, käynnistin yritykseni ilmeen ja nettisivujen luomistyön ja pakollisen näytön lisäksi sain koulukaverini kanssa päähäni tehdä samaan syssyyn myös eräruokanäytön. Että terve vaan, kuukausi vierähti ihan huomaamatta!

 

 

Ensimmäinen näytös: Kesäerätaitojen näyttö

Pakki kouraan, kartta käteen ja pudotus tien laitaan. Edessä oli päivän suunnistus ja kartta täynnä rasteja. Luonto näytti meille päivän aikana upeita paikkoja, kartta näytti lukemattoman määrän avokallioita ja kallioseinämiä mutta ei aika ajoin ei yrittämälläkään sitä, missä kohtaa niitä me itse olimme. Onneksi korpikatsomo oli kaukana ja sinnikäs yritys toi meidät oikealle polulle, oikeille rasteille ja lopulta ajoissa myös leiriin. Me kuitenkin näytimme päivälle, että jaksoimme hienosti ja nautimme syksyisestä vaelluksesta.

Toisena päivänä puhelimet pistettiin kiinni ja tehtävärastit alkoivat. Näytimme ensiaputaitoja ja luonnontuntemusta, keittelimme kalasoppaa ja vastailimme kysymyksiin. Sienituntemus meni hieman näyttelemisen puolelle, mutta siitäkin kohtauksesta selvittiin.

 

 

Korpikatsomo tuli illalla seuraamaan majoitteiden pystytystä, nuotioiden sytytystä edellisen päivän kastelemista puista ja ruuan laittoa pakilla. Pakki olikin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen ihan sama pakki kuin armeijassa aikoinaan ja kyllä sillä nälkäinen näköjään edelleen ruokansa laittaa. Käsikirjoitukseni sekoitti täysin ennustamaton syöksyvirtaus, jota en tyynellä kelillä osannut ennustaa ja joka sammutti hienosti palavan nuotioni muutamassa sekunnissa (älä kysy, en tiedä edelleenkään, mitä tapahtui) mutta kyllähän nokkela eräilijä nuotionsa uudelleenkin sytyttää.

Iltojen pimeäsuunnitusta odotettiin innolla. Pimeä hiljainen metsä, jossa suuntaa tarkkaillen ja välillä askelia laskien lopulta päätyy pöpelikön keskellä olevalle rastille, antaa sellaista onnistumisen iloa, että suunnistusintoni vain nousee koko ajan. Siitä olikin jo vuosia vierähtänyt, kun viimeksi olin pimeässä suunnistanut.

Kolmen päivän rinkkavaelluksen ja parin laavulla nukutun yön jälkeen luulimme puolen päivän aikaan saapuvamme lounasrastille ja odotimme ohjeita huollosta. Edessä oli kuitenkin risukeittimen rakentaminen säilykepurkista ja ruuanlaitto siinä. Huoltoa ei ollut luvassa vielä sittenkään vaan seuraavassa mutkassa odottivat kanootit ja tunnin melonta koululle. Irroteltuamme kulkupelimme pari kertaa matkallemme osuneilta kiviltä oli koulun rannassa vihdoin aika taputtaa, ensimmäinen näytös oli päättynyt ja kesäerätaidot näytetty!

 

 

Väliaika: Kahvia, kakkua ja kävelyä

Kesäerätaitojen tultua näytetyksi kalenteriini oli merkitty parin viikon väliaika ja siirryin viettämään sitä Itä-Suomeen. Keittelin siellä väliajan kahvit ja leivoin tarjottavat kakut viettäen syyslomaa lasten kanssa. En tiedä osasinko odottaa seuraavalta näytöltä tässä vaiheessa mitään; ehkä hyvä, että en.

Väliajalla alkoi Hyvinkäällä myös Terveysmetsä -tutkimus ja vedin tutkimuksen ensimmäisen viikon ohjatut metsäkävelyt ja luontoharjoitukset, tutustuin tutkimusryhmään ja totesin jälleen kerran, että metsä rauhoittaa. Se olikin hyvä, sillä väliaika päättyi viimeiseen metsäkävelyyn ja seuraava näytös alkoi vauhdilla samana iltana.

 

 

Toinen näytös: Eräruokanäyttö

Saatoimme jossain vaiheessa kaverini kanssa miettiä, olimmeko ottaneet eräruokanäytön vähän turhan tiukalla aikataululla, mutta emme pysähtyneet. Valmisteluaikaa oli kolme viikkoa ja kyseessä oli molempien ensimmäinen valinnaisainenäyttö, jonka aikana ruokittavana Nuuksion metsässä oli nälkäinen kolmasluokkalaisten ryhmä opettajineen eli noin 30 henkilöä; puskimme siis käsikirjoituksen kanssa eteenpäin ja harjoittelimme.

Käsikirjoitus tässä näytöksessä koostui yhdeksästä eri asiakirjasta, joita pyörittelimme samalla kun laskimme kananmunia, tilasimme lampaanjauhelihaa, etsimme koordinaatteja turvallisuussuunnitelmaan ja koetimme ennakoida, paljonko kolmasluokkalaiset lapset syövät. Unohdimme jo tässä vaiheessa käsikirjoittaa sen, kuinka nopeasti he syövät.

Olimme päivällä hakeneet osan ruokatarpeista ja toimistolta nipun avaimia varmistaen pääsyn koulun tiloihin ja autoon. Metsäkävelyn vedettyäni teimme illalla loput ostokset ja pakkasimme auton, mikä ei ollutkaan ihan pikkuhomma. Teimme myös tsekkauksen kaikkeen siihen, mitä vielä oli tekemättä ja mielestämme homma tuntui olevan hanskassa lukuun ottamatta maitokärryjä, joita ei löytynyt. Tiedossa nimittäin oli, että kamat ja ruoka oli tavalla tai toisella raahattava puoli kilometriä autolta tulipaikalle ja maitokärryjen puuttuminen pukkasi hikeä pintaan.

 

 

Seuraavana aamuna totesimme, että maitokärryjen lisäksi myös edellisillan hanskassa olleet hommat olivat hukassa ja ilta olisi voinut sisältää enemmänkin toimintaa. Aamu, joka tunnetusti ei ole minun parhainta aikaa, ei riittänyt mihinkään. Koko kampukselta ei löytynyt juustohöylää (joka sillä hetkellä tuntui ainoalta tarpeelliselta työvälineeltä), olin laskenut lettutaikinan tarpeet väärin, aamun räntäsateen jälkeinen pakkanen jäädytti koko maailman muutamassa minuutissa ja liukastelin pihalla eteenpäin hakien varastosta viimeisiä tavaroita ja raaputtaen auton ikkunoita, jotta saisin kaupasta ne puuttuvat kananmunat, joista sitten osan vielä viskasin työn touhussa vahingossa lattialle.

Viime metreillä saimme maitokärryt, mutta emme päässeet koulun kaasupullovarastoon ja lennosta hylkäsimme kaasun käytön ruuanvalmistuksessa. Olimme tavallaan helpottuneita, sillä kaasu ei ollut tuntunut oikein omalta alunperinkään, kyllähän eräruoka tulella piti valmistaa, luulimme me. Tässä vaiheessa emme etsineet enää hommia emmekä hanskoja, vaan koetimme kasata itsemme ja pitkin keittiötä ripotellut kamppeemme ja päästä ylipäätään tulipaikalle. Päätimme kuitenkin perille päästyämme laskeutua autosta tyynenä aivan kuin aamu olisi sujunut täydellisesti käsikirjoituksen mukaan.

Hymyillen ja hikeä valuen pakkasimme tavarat perillä maitokärryyn, heitimme rinkat selkään, puskimme tulipaikalle ja laitoimme vesikattilat kuumenemaan korpikatsomon seuratessa vieressä. Mitäs tässä, hyvinhän tämä aamu meni ja aikaakin oli vielä ennen asiakasryhmän saapumista, heh heh. Aikaa siis kupilliselle kahvia!

 

 

Eräruokanäyttö on kieltämättä aika monesta palasesta koostuva suoritus ja meille valkeni vasta näytön jälkeen, että ne palaset olisi mielellään suoritettava hyvinkin paljon ripeämmässä tahdissa kuin luulimme. Hoidimme alkupalat, hanskasimme vielä pääruuankin, mutta ne letut. Pentele sentään.

Ei ne kolmasluokkalaiset sitten fiilistelleetkään sitä tyyntä järvimaisemaa tai keskustelleet rauhassa istuen päivän tapahtumista odottaen, että minä paistaisin risukeittimellä ensin ne kolme gluteenitonta lettua taikinasta, joka ei millään pysynyt kasassa. No, kaikki saivat lettunsa, ehkä vähemmän kuin olimme ajatelleet mutta saivat kuitenkin. Minä sain lähinnä traumoja koko lettuhommasta.

Asiakkaat kuitenkin kiittivät ja jopa kehuivat ruokaa. Korpikatsomokaan ei buuannut. Teimme sen verran ovelan palautekyselyn, että asiakkaat hyppivät riemusta tasajalkaa.

Esiripun sulkeuduttua

Kun lopputaputukset on kuultu, jää tyhjä olo; tyhjä on sekä takki että pakki. Tuntuu kuin olisi hetken ollut jossain toisessa maailmassa, rinkan olkaimet painaen, paistinlasta kädessä, suuntana jokin suonlaidalla oleva rasti tai mehukas pihvi. Kun jokainen eräretken varuste on kuivattu ja huollettu ja viimenen nokipannu pesty, pyytää arvioija vielä pyyhkimään noen naamastakin ja kysyy sitten, että miten noin niinkun omasta mielestä meni. Näyttöjen ideahan on, että näyttö on myös oppimistilanne.

 

 

Minä opin enemmän kuin elämäni kaikista tenteistä yhteensä. Esseiden vaihtuminen näyttöihin osoitti sen, että tenttitilaisuudesta voi nauttia täysin sydämin, oppia samalla kun tekee eikä tarvitse perinteiseen tapaan koettaa hiki hatussa parin tunnin ajassa kirjoittaa paperille kaikkea sitä, mitä sillä hetkellä muistaa ja unohtaa sen sitten heti tentin jälkeen.

Minä opin jälleen kerran sen, että säädön määrä on vakio, mutta aina vähintään tunnin verran enemmän kuin on luullut. Tämä pätee niin rinkan kanssa metsässä rämpiessä kuin eräruokaa aamun pimeinä tunteina valmistellessa. On vaan mentävä rauhallisesti eteenpäin silloinkin, kun huomaa, että homma ei mene ihan putkeen; on juotava kuppi kahvia ja tuumattava tovi. Kyllä se siitä hyvin sitten menee, vaikka jokin lettu sitten ryttyilisikin.

Minä niin näytin ja nautin. Niin taisivat tehdä kesäerätaitojen näytössä ja eräruokanäytössä mukana olleet kaverinikin. Korpikatsomo kiitti. Käännämme katseemme uusiin näyttöihin. Esirippu aukeaa viimeistään maaliskuussa talvierätaitojen näytöksessä!

 

Kiitokset Harry Pulliainen kesäerätaitojen näytössä otetuista valokuvista!

 

Jaa tämä kirjoitus: