Mietteitä kirjasta: Mahtava Moka. Uskalla, opi ja menesty.

Kaksi piiriä pyöri vastakkaisiin suuntiin; toisessa piirissä miehet, toisessa naiset minä mukana. Tanssimisesta innostuneena olin tullut vuosittain järjestettävälle tanssileirille, johon sadat harrastajat kokoontuivat oppimaan uutta. Mietin, että ihmisten ilmeet kohdallani olivat jotenkin omituiset ja pohdin, teinkö jotain väärin. Valittiin piiristä parit ja jatkettiin tanssia. Kokoonnuttiin taas piiriin ja etsittiin toiset parit. Kolmannen parin valinnan kohdalla eräs nainen koputi varovasti olkapäälleni ja osoitti hamettani. Olin tanssinut hameenhelma kokonaan legginsin kauluksen alla. Vaihtoehtoina oli vajota maan alle naama punaisena helottaen, paeta näkyvillä olevat hameenhelmat vilkkuen tai kestää tunti loppuun. Jengi tuijotti. Että hävetti.

 

Luin tovi sitten vastailmestyneen kirjan nimeltä ”Mahtava moka. Uskalla, opi ja menesty.”. Mika Sutisen ja Mikko Kuitusen kirjoittama kirja ruotii mokaamista ja sitä, kuinka tärkeää epäonnistumisista on oppia. Ahmin sen lähes yhdellä lukemisella, sillä mokailu, mokailuun suhtautuminen ja mokailun tärkeys olivat kiinnostaneet jo pitkään. Ei siksi, että mokailusta nauttisin, vaan siksi, että joskus voisin siitä nauttia.

Olin useammassakin työpaikassa todennut, että mokaaminen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Työntekijöitä kannustettiin kehittämään työtä, mutta kehitystyön mennessä pieleen tehdystä mokasta sai vain nuhteet. Mokista ei osattu ottaa hyötyä irti. Mokan tapahduttua olisi pitänyt istua alas pohtimaan, mikä meni pieleen ja miten asiat voisi tehdä fiksummin seuraavalla kerralla. Sen sijaan ihmisten annettiin kuulla kunniansa heti ja vielä varmuuden vuoksi myös muutaman kerran jälkikäteen, ettei asia vaan pääsisi unohtumaan. Jo kaiken tämän vierestä seuraaminen otti välillä kipeää, saati sitten sen sattuessa omalle kohdalle. Olin nimittäin Mikan ja Mikon kanssa samaa mieltä siitä, että mokaaminen on tärkeää ja siitä kuuluisi kiittää eikä nuhdella. On jo ihan riittävän tylsää seisoa naama punaisena jengin keskellä tietoisena toilailuistaan.

 

 

Kirjoittajat jakavat mokat prosessivirheiksi ja ideoiksi, jotka eivät toimi ainakaan vielä. Luulen, että juuri tuo prosessivirhe on kaikille hyvinkin tuttu perusmoka; oho, nyt kävi näin, pieleen meni. Minun tanssikurssin prosessikaaviossani ei ollut lukenut, että hameen asento tuli tarkistaa ennen tanssilattialle siirtymistä. Moni nainen tämän varmasti teksi automaattisesti, mutta retkihousuissa viihtyvä minä ei tuota ollut niin tarkkaan prosessiohjeisiin tajunnut kirjata. Nyt se kyllä on siellä lihavoituna.

Jotkut virheet maksavat toki rahaa niin yksityiselämässä kuin yritysmaailmassakin. Kun yrityksen maine tai rahat ovat kyseessä, on toki vaikeaa kiittää työntekijää siitä, että hän vetäisi keikan tulot pytystä alas. Pitäisi kuitenkin yrittää, sillä siitä oppisi koko organisaatio. Voi olla niin, että homma lähtee suoraviivaisesti eteenpäin, mutta alkaa sitten mutkistua. Mutkan jälkeen tulee toinen mutka ja sitten ollaankin ihan solmussa ja aletaan miettiä, miten tässä näin kävi ja missä mokattiin. Monesti on niin, että siinä onkin monta eri tekijää, jolloin juuri yhteinen keskustelu auttaa kaikkia oppimaan virheistä.

 

 

Työskennellessäni kauppa-aluksilla perämiehenä lastasimme eräässä satamassa kontteja laivaan. Valvoin yöllä lastausta ja ruuman täytyttyä laitoin kannen luukut kiinni ja annoin luvan aloittaa kannelle lastaamisen. Kannen alkaessa täyttyä tulivat filippiiniläiset miehistönjäsenet hieman epäröivän näköisinä kertomaan, että viisi jäähdytyskonttia oli lipsahtanut väärinpäin ruumaan. Siellä sitten olivat juustot nätisti selkä menosuuntaan, eikä kontteihin saanut kunnolla sähköjohtoa kiinni. Tämä tarkoitti, että jäähdytys ei toimisi matkan aikana enkä oikein osannut edes kuvitella, mistä rahoista puhuttiin, jos viisi kontillista juustoa olisi pilalla. Nieleskelin tovin ja aloin miettiä ratkaisuvaihtoehtoja, joista houkuttelevin ei tosiaankaan ollut mennä kertomaan kiukkuiselle kipparille tapahtuneesta, sillä pelkäsin reaktiota.

Se, että organisaation jäsenillä ei ole riittävästi luottamusta omassa työyhteisössä, selittää monesti sen, ettei virheistä kyetä kertomaan muille. Valitettavasti se kertoo mielestäni myös siitä, että organisaatio ei voi toimia täysillä sen päämäärien eteen, sillä moni tärkeä asia jää salaan. Turhaan eivät kirjan kirjoittajat ota luottamusta yhdeksi kirjan tärkeäksi pyöriteltäväksi aiheeksi. Ei nimittäin ole virheitä, joista oppia, jos kukaan ei uskalla tuoda niitä esiin. Oppimisen sijaan virheitä paikkaillaan tavalla jos toisella, onnistuuhan se tovin aikaa sekin, mutta ei varmasti vie yrityksen kehitystä eteenpäin.

 

 

Moni hyvä idea jää meiltä viemättä toteutukseen, sillä luontaisesti pelkäämme virheitä ja nolostumista. Uuden yrittäminen, täysin tuntemattomaan ryhtyminen ja riskin ottaminen mietityttävät. Usein jätämme ratkaisevan askeleen ottamatta juurikin siksi, että pelkäämme nolaavamme itsemme täysin. Kuitenkin juuri tämä olisi se askel, joka tulisi ottaa, jotta voisimme tuntea tehneemme asioiden eteen jotakin. On nimittäin huomattu, että ihminen katuu elämässään eniten niitä asioita, jotka jätti tekemättä kuin niitä, jotka teki pieleen. Olin iloinen kirjaa lukiessani, että juuri tähän seikkaan pureuduttiin paljon.

En voi vielä tietää kannattiko uraputkesta hyppääminen vai oliko tämä megaluokan moka. Lohdullista on, että olen jo saanut selville sen, että opin tästä monta asiaa ja nautin täysillä. Tiedän myös sen, että olisin katunut, jos en olisi tälle tielle lähtenyt. Aikoinaan mietin myös sitä, onko riski lähteä Hollantiin kouluun. Koulu maksoi maltaita ja käytin vuoden apurahoja hakien. Kouluvuoden aikana paloivat kaikki säästöt ja pohdin monesti mihin päädyn. Olin lopulta vakituisessa työssä ennen valmistumistani ja kouluvuosi ratkaisi elämäni suunnan 15 vuodeksi eteenpäin; elätti ja kannatti. Ei tarvinnut harmitella, että jäi menemättä.

Tuntuu, että nykyään kaikissa organisaatiota, johtamista ja ajankäyttöä koskevissa lukemissani kirjoissa törmään siihen, että esimiehen tulisi ymmärtää yksilöä eikä johtaa kaikkia samalla tavalla. Kirjassa muistutetaan, että motivaatio, maailmankuva, arvot ja elämäntilanne ovat kaikilla erilaisia, joten olisikin hullua ajatella, että samanlainen johtaminen sopisi kaikille. Meitä on niin moneksi; toiset ovat suoria, toiset kiemuraisia. Samoin myös suhtautuminen mokiin ja niiden käsittelyyn on erilainen.

 

 

Learn from the mistakes of others. You can´t live long enough to make them all yourself. Eleanor Roosevelt.

Uskonkin, että olisi tärkeää myös esimiehen kyetä itse tunnustamaan mokansa ja kannustaa esimerkillään myös alaisiaan tähän. Joskus nimittäin kieltäytyy myöntämästä edes itselleen sen tosiasian, että mokasi. Luettuani kirjan mietin, miten itseäni kuului johtaa ja päätin ottaa samalla itseäni niskasta kiinnni. Päätin pitää kirjassa mainitun mokameetingin ja ottaa käsittelyyn pari yrityksessäni työn alla ollutta asiaa, jotka olen kokenut mokanneeni. Päätin kirjata tarkoin ylös, missä meni pöpelikköön ja miksi. Päätin olla itselleni rehellinen, vaikka kirpaisi ja nolotti. Päätin joskus kertoa asian muillekin.

 

 

Päätin ihan alkuun tunnustaa itselleni, että mokasin heti yritystä perustaessa ja valitsin väärän nimen yritykselleni. Tämä on kaivanut mieltä jo jonkin aikaa. Olin sinänsä ollut nimeen tyytyväinen, mutta olen myös saanut hieman erikoisia kysymyksiä ja minua on alkanut harmittaa niihin vastaaminen. Olen myös miettinyt, miksi en sittenkin ottanut englanninkielistä nimeä. Jotenkin olen turtunut tähän ja antanut asian olla, sillä se tuntuu nololta mokalta yrityksen ollessa juuri perustettu.

  • Miten moka tapahtui? Luultavasti siksi, että koetin olla jotain muuta kuin tarkalleen ottaen olen eli toimin vastoin arvojani.
  • Miten asia voidaan korjata? Niellään ylpeys ja tunnustetaan moka. Kerrotaan se muillekin, etsitään ratkaisuvaihtoehtoja ja pohditaan, miten tämä ei toistuisi uudelleen. Vaihdoin siis nimeä sellaiseksi, joka kuvastaa sitä, mitä minä olen ja mitä haluan yritykseni olevan. Siinähän se, uusi nimi.
  • Ja mitä minä ja muut voivat tästä oppia jatkoa varten? No tietysti se, että aina on oltava oma itsensä ja tehtävä toimet sen mukaisesti. Päätin, että jatkossa mietin aina tarkoin, onko jokin tekemäni juttu juuri minun näköinen. Haluan muillekin kertoa sen, että ei kannata yrittää olla muuta kuin on; silloin homma etenee luontevasti. Huh, kylläpä helpotti.

Mokia tulee ja mokia menee. Se mihin voi vaikuttaa, on oma toiminta sen jälkeen. Lukukokemus oli miellyttävä ja kirja oli kirjoitettu tosi hyviin esimerkkeihin perustuen. Suosittelen sitä kyllä ihan jokaiselle riippumatta siitä, missä organisaation osasessa tai asemassa työskentelee tai ihan vaan elämänopiksi. Silmät varmasti avautuvat ainakin arvioimaan omaa organisaatiota mutta kirjan edetessä myös ihan omaa toimintaa ja suhtautumista mokiin.

Mahtavia mokailupäiviä vaan kaikille!

PS. Niin että, jatkoinko tanssia ja mitä kävi juustoille. Jatkoin tanssia.  Vetäisin hameenhelman pokkana alas, nappasin parista kiinni ja tanssi jatkui. Nolotti, mutta maailma ei kaatunut eikä mitään muutakaan tapahtunut. Laivalla minä ja juustot pidimme päämme kylmänä ja hoidimme homman. Miehistön avustuksella saatiin johdot viriteltyä kapeista raoista paikoilleen ja edamit matkasivat asiakkailleen. Kipparikaan ei repinyt pelihousujaan. Loppu hyvin kaikki hyvin. Enkä muuten enää lastannut kontteja väärinpäin.

Jaa tämä kirjoitus: