Retki viikossa piristää ajattelimme ja suuntasimme aamun pohtimisen jälkeen poikien kanssa Unajan lintutornille. Valintaa ei tehty niinkään lintujen vaan itsensä paikan vuoksi, sillä siitä oli muodostunut yksi poikien suosikeista. Olin jo aikaisemmin saanut todeta, että pelkkä metsään lähteminen opettaa ja jo senkin vuoksi pakkasimme jälleen kerran päivärepun.

Eräopasopintoni olivat jääneet tovi sitten tauolle ja tarkoitukseni oli hyödyntää tauko opettelemalla eri lajeja ja erätaitoja. Erityisesti tulentekotaitoja tiesin korostettavan kuten myös suunnistustaitoja, joiden harjoittelun olinkin jo menestyksekkäästi aloittanut. Lajeja oli opeteltavana 350 kappaletta, joista ensimmäiseksi opeteltaisiin vesistöjen ääreltä löytyvät lajit ja tentittäisiin ne heti syksyllä. Linnut tulisivat itselleni olemaan haasteellisimmat ja alkuun pääsykin tuntui vaikealta.

Unajanlahti on mataloitunut merenlahti ja esitteiden mukaan siellä on runsas vesi-, ruovikko- ja rantaniittylinnusto. Muuttoaikoina alue on kahlaajien ruokailualue. Tänään alueen valloittivat toisenlaiset kahlaajat. Olen päättänyt, että erä- ja luonto-opasopintojeni myötä tunnistan ensi keväänä enemmän lintuja kuin nyt ja tulen keväällä itsekseni rauhalliselle lintuvierailulle. Aivan kokonaan eivät lintujen äänet lapsiretkeilijöidenkään riemunkiljahduksiin onneksi peittyneet ja jotain satunnaista kuulosteltavaa löytyi. Meren äärellä voi aina onneksi voi luottaa siihen, että ainakin lokit ovat seurana. Mutta unohdetaan ne linnut ja palataan siihen aiheeseen uudelleen, kun jotain edistymistä on havaittavissa.

 

 

Monessa esitteessä Unajanlahti mainitaan ensisijaisesti pyöräretkikohteeksi, mutta mielestäni se soveltuu mainiosti pienten lasten kanssa tehtävälle päiväretkelle. Pyörällä Rauman keskustasta matkaa tornille tulee noin yhdeksän kilometriä ja pyöräreissun aikana saa nauttia maisemista polkiessaan läpi kauniin Unajan kulttuuriympäristön. Autolla saapuessa menopelin voi jättää Kapasaarentielle, jossa on pieni parkkipaikka ja viitoitettu kävelypolku rantaan.

Kävelypolusta varoitetaan, että se voi olla vetinen säästä riippuen, mutta meidän eri vuodenaikoihin sijoittuneiden retkien aikana eivät kengät ole kertaakaan kastuneet polulla; varpaat on kasteltu vasta meressä tutkiessamme liukkaalta kalliolta käsin rantavesiä. Kuivan kesän vuoksi polku oli itseasiassa niinkin kuiva, että epäilen kosteikon lajien hädissään karanneen muualle.

Lapsiperheen retkellä arvostan suuresti sopivan lyhyttä, mutta mielenkiintoista kävelymatkaa ja pienille tutkimusmatkailijoille soveltuvaa ja tarpeeksi turvallista päätepistettä. Unajan lintutornilla nämä molemmat toteutuvat ja siitä syystä se onkin usein meidän retkemme kohde. Tornille tulee kävelymatkaa parkkipaikalta, pienten retkeilijöiden matkalla tekemien tutkimusten ja keppileikkien määrästä riippuen, n. 15-30 minuuttia. Kaislojen välissä kulkeva polku, joka sukeltaa välillä metsään, on mielenkiintoinen kulkea. Alueella on lintutorni, nuotiopaikka ja käymälä. Ja ainakin tällä käyntikerralla paikalla oli myös mukavasti polttopuita, joista pitkästä aikaa saimme nuotion metsäpalovaroituksen väistyttyä. Rannasta löytyy myös mökki, jota voi varata koulu- ja päiväkotiryhmien käyttöön Rauman matkailuneuvonnasta.

 

 

Tuntuu, että se on jotenkin enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että nuotiopaikalle saavutaan nälkäisenä. Tällä kertaa mukana ei ollut valmista ruokaa, kuten monesti varalta on, vaan mentiin makkaralinjalla. Siispä tulen tekoon ja lapset tutkimaan maastoa. Olimme eräopasopinnoissa olleet hieman epäonnisia, sillä metsäpalovaroitus oli voimassa koko kevään ajan emmekä kertaakaan maastoretkillämme päässeet istumaan nuotion äärelle. Uskon tulenteon kuitenkin olevan taito, jonka oppii vain tekemällä. Pitkään puulämmitteisessä talossa asuneena ja ikäni retkeilleenä olen kyllä aina saanut tulen aikaan, mutta tiedän että haastavammissa olosuhteissa tulentekoa joudun kyllä harjoittelemaan. Eiköhän kesällä saaristo anna mahdollisuuden tulenteon harjoitteluun ainakin tuulisessa säässä ja uskon, että sadekeliäkin löytyy.

Pojista tulenteko on aina kiinnostavaa ja se on seurattava valmisteluista tulen syttymiseen saakka. Vikkelä sai tänä kesänä oman puukon ja opettelee parhaillaan puukon käsittelyä ja vuolemista. Paljon taidoista opitaan vain katselemalla, niin näköjään myös vuoleminen, sillä Vikkelän opettelu lähti tosi helposti käyntiin ja jo ekalla kerralla syntyi näppärästi makkaratikku. Tällä retkellä minun vuolemat kiehiset olivat veneitä, joilla oli kiva ajella pitkin nuotiopaikan penkkejä ruokaa odotellessa. Vain pieni tovi, kun kuivat puut roihahtivat ja makkarat olivat paistumassa. Hetken jo luulin, että seuraavaksi nuotiolla pitämäni näytös ”5 eri tapaa pelastaa lentävä makkara nuotiosta” olisi ollut retken mieleenpainuvin hetki, mutta se oli sitä vain tovin; tosin sen hetken se piti seuraajat jännityksessään. Saattaa olla, että otan saman ohjelman uudelleen käyttöön, mikäli odottajien aika joskus toistekin meinaa venyä nälän vuoksi liian pitkäksi. Kaikille riitti kyllä purtavaa, toisille vähän hiiltyneempää kuin toisille, mutta mahat tulivat täyteen.

 

 

Tuuli, joka on lähes joka kerta ollut seuranamme lintutornilla, ei tällä retkellä haitannut, sillä lämmintä oli 27 astetta ja sen vuoksi tuulikin vain lämmin henkäys. Tämä innosti pojat kiertelemään, leikkimään rantalaleikkejä ja hyppimään kiviltä. He kiertelivät kallioilla ja kiipesivät, mihin vain pääsivät. Minä kiertelin kasvikirjan kanssa pitkin rantoja ja opetin siinä sivussa pojillekin jotain kukkia. Heitä kuitenkin kiinnosti enemmän kepit ja kaislat sekä rantakalliot.

Valitettavasti kiipeilyn ansiosta tällä reissulla tuli ensiapulaukullekin pitkästä aikaa käyttöä. Eräopasopintomme alkoivat ensiapukurssilla ja jatkokursssi on vuorossa syksyllä. Olen kevään ajan parannellut ensiapulaukun sisältöä ja pitänyt sitä kaikilla retkilläni mukana samoin kuin poikien kanssa tehdyillä matkoilla. Kiipeily on hauskaa ja opettavaista, totesimme jälleen kerran, kun Vikkelä epäonnekkaasti tuli liian suurella vauhdilla alas kiipeiltyään puuvajan päällä. Ehkä homma on jopa turvallisempaa puissa kuin epämääräisissä rakennelmissa, en tiedä, mutta sen tiedän, että ruosteinen naula tekee raapiessaan aika ilkeää jälkeä. Vikkelän jalka vaati selkeästi hieman tarkempaa tarkistusta ja paikkasimme sen paikan päällä niin hyvin kuin pystyimme. Henkinen hoito ja tsemppaus jatkaa matkaa lienee ollut tällä kertaa tärkeämpi hoito. Opin kuitenkin jälleen kerran sen, että vahinko tapahtuu tosi nopeasti ja silloin on tiedettävä, mitä tehdä. Ensiaputaidot ovat todella tärkeitä taitoja etenkin retkillä, joista on aina hankalampi lähteä avun ääreen.

 

 

Torni, pieni tai iso, on aina jännittävä niin ulkoa kuin sisältäkin päin. Kipeästä jalasta huolimatta pojat halusivat torniin ja kiipesimme sinne maisemia ihailemaan. Tämän tornin allakin voi leikkiä ja nyt oli niin komea sää, että jäimme toviksi kalliolle makoilemaan. Lähdön aikaan, kuten monesti ennenkin, löytyivät ne mielenkiintoiset uudet leikkipaikat eikä kotiinlähtöä olisi millään malttanut edes ajatella. Sovimme, että seuraavalla kerralla sitten.

Iltapäivällä teimme vielä toisen retken, nimittäin pienen, jännittävän ja ehkä hieman kivuliaankin tutustumismatkan Rauman päivystykseen ja kävimme näyttämässä jalkaa lääkärille. Vikkelän jalka on nyt Sukkelan sanojen mukaan tikitetty ja tulevan mummolareissun ajalta uinnit on peruttu, mutta ei se menoa kyllä ole hiljentänyt. Juuri nyt olemme junassa ja mummolan kiipeilypaikat odottavat. Epäilemättä retkeilytaitoja ehditään kartuttaa sielläkin, ensiapulaukun voisin mielelläni kyllä jättää avaamatta.

 

Jaa tämä kirjoitus: